Kuvasimme Mikaelin kanssa uutta videota aiheesta kiusaaminen. Tarkemmin vastasimme kysmykseen kuinka kiusaamista voi ehkäistä. Kesken videon kuvausten mieleeni juolahti vanha muistonriesa kiusaamisesta, joka aina tietyin aikavälein palaa minua häiritsemään. Päätin kertoa asiasta videolla ja tunteisiinhan se meni.
Tästä kyseisestä keissistä on nyt 19 vuotta ja silti se vaivaa minua yllättävänkin usein. Uskaltaisin väittää, että melko monella on samanlaisia ajatuksia ja katumuksia mitä minullakin on. Kyse on siitä, että en tehnyt yhtään mitään. Toivon, että tästä blogista voisi olla edes jollekin hyötyä ja mahdollisesti muuttaisi ne pelkät ajatukset, (joita meillä useimmilla on), myös teoiksi. Kiusaaminen, kun on aika paskamainen asia.
19 vuotta sitten olin seitsemännellä luokalla, ja about juuri näihin aikoihin, hieman ennen joulua, tämä tapahtuikin. Tuolloin rinnakkaisluokallani oli yksi poika, joka oli 13-vuotiaaksi ihan valtavan kokoinen. Ison kokonsa takia hänet otettiin silmätikuksi vanhempien kiusaajien toimesta.
Kävelimme ruokasaliin yhdessä, meitä oli siinä ehkä 5–6 pientä seiskaluokkalaista, kun yhdeksännen luokan pahin kiusaaja tuli paikalle mukanaan pari kätyriään. Eli niitä, jotka ei tee mitään muuta kuin höhöttää sen pääkiusaajan jutuille, mutta ovat ihan yhtä syyllisiä hyväksymällä ja tukemalla tämän kiusaamisen kaataen lisää bensaa kiusaajan liekkeihin. Kuin Harry Potterista tutut Crabbe ja Goyle.
Tarinan Malfoy tuli sitten tämän ison pojan luokse, haukkui “rumaksi-läskiksi-hinttariksi” ja löi ihan täysiä häneltä ilmat pihalle. Melko välittömästi tuon jälkeen he poistuivat paikalta nauraen. Muistan hyvin ilmeen tämän kiusaajan kasvoilla, kuinka hän ylpeästi katsoi kätyreitään hakien heiltä egonsa pönkitystä. Kaikki vaan katsoivat vierestä.
Heti tilanteen jälkeen, ellei osittain jo sen aikana, luikkivat tiehensä myös kaikki seiskaluokkalaiset. Poislukien hän, jota oli juuri nöyryytetty ja hakattu sekä minä.
Sait just turpiisi, onko kaikki hyvin?
Muistan sen avuttomuuden tunteen niin hyvin. Olisin halunnut tehdä siinä tilanteessa jo jotain, mutta mitä? Olin kolme päätä kiusaajaa lyhyempi. En uskaltanut. Kun kaikki olivat poistuneet ja olin tuplavarmistanut, ettei pahikset ole enää palaamassa, kysyin viimein pojalta, kun hän hengitti raskaasti siinä lattialla käytävän kaappeja vastaan itkien: “Onko kaikki hyvin?”
Olipa typerä kysymys tuossa tilanteessa! Ei tietenkään ollut kaikki hyvin. Hän kuitenkin vastasi että oli, ja minä hölmönä vielä ostin tämän. Ajattelin, että se teko riitti multa, ja poistuin myös paikalta…
Se ei ollut varmasti viimeinen kerta, kun tällaista hänelle tapahtui. Voin vaan kuvitella mitä kaikkea muuta se henkilö koki! Tuosta olisi pitänyt kertoa joka ikiselle aikuiselle ja niin monta kertaa, että varmasti joku olisi auttanut tätä poikaa. Tiedän kuitenkin, ettei kukaan kertonut, eikä poikaa näin ollen autettu.
Me oltiin kaikki syyllisiä, kun ei autettu sitä poikaa.
Ei autettu siinä tilanteessa, eikä jälkeenpäin. Sillä ettei me tehty yhtään mitään, me hyväksyimme kaikki tämän tapahtuman, ja myös kaikki tulevat. Tekemättä mitään me kaikki annoimme kiusaajalle viestin, että hänen käytös on ok nyt ja jatkossa. Tämä oli todella huonosti hoidettu tilanne, ja tänä päivänä antaisin ison läpsäisyn pikku-Seballe ja käskisin toiminaan paremmin. Ikävä kyllä se on nyt liian myöhäistä.
Kiusaaminen ei ole mitään ilman yleisöään
Paljon on otsikoissa taas puhuttu kiusaamisesta. Tämähän ei ole mitenkään uusi ilmiö. Uutta ehkä kuitenkin on se, että kiusaamista tapahtuu yhä mitä useimmilla alustoilla. Usein kiusaamistilanteet kuvataan ja niitä jaetaan eri palvelujen kautta. Jos tätä miettii klassisen kiusaamistilanteen kautta, niin sehän on melko loogista.
Harvemmin kiusaamista nimittäin tapahtuu pelkän kiusaajan ja kiusatun välillä, vaan siinä on aina mukana ne sivulliset, yleisö. Kiusattu alistetaan, ja olennainen osa tässä traagisessa tapahtumassa on, että muut näkevät sen ja kiusaaja yrittää tällä nostaa omaa asemaansa. Muut antavat kiusaajalle voimaa jatkaa. Mitä rokkitähti olisikaan ilman yleisöään?
Sivulliset ovatkin siis melko oleellisessa roolissa. Jos heitä ei olisi siinä, ei kiusaamista tapahtuisi, ainakaan samassa skaalassa. Kiusaaja ei saisi tilanteesta samalla tavalla irti, kun kukaan ei ole hänen tekemisiään buustaamassa. Ne, jotka näitä kiusaamistilanteita katselee snäpissä ja muualla, ovat yhtä syyllisiä kuin kiusaaja.
Jos videoitu kiusaamistilanne saa valtavan määrän näyttöjä, viestii tämä juuri sitä, että jengi hyväksyy tämän. Ihan kuten minä ja ne muut seiskaluokkalaiset hyväksyttiin 19 vuotta sitten tekemällä ei-mitään.
On ihan turha puolustella omaa tekemättömyyttään sillä ajatuksella, että tämä oli varmaan viimeinen kerta. Paskat on! Se kiusaaminen jatkuu kunnes joku sen lopettaa.
Lopeta se, ennen kuin se edes alkaa
Mitä ihan jokainen voi tehdä on, että kiusaamista tai loukkaavaa kohtelua ei hyväksy missään muodossa omassa käyttäytymisessään ja puheissaan. Kiusaamisen polttoaineena toimii ilmapiiri, jossa muiden loukkaaminen tai toista halventava puhetapa sallitaan. Kun näitä selkeästi ei hyväksy, syntyy uusia tilanteita myös harvemmin.
Jos törmäät somessa kiusaamiseen, ilmianna se samantien. Älä katso näitä. Älä anna niille näyttökertoja! Tee selväksi, ettet sinä hyväksy kiusaamista. Kerro aina näistä tilanteista aikuisille, kavereille, sisaruksille ja puolitutuille. Levitä tietoa, jotta kiusattu saa apua ja kiusaaja joutuu ahtaalle. Mitä useampi näin tekee, sitä vähemmän uusia tilanteita syntyy. Älä anna kiusaajalle mitään syytä jatkaa kiusaamistaan.
Taas meni tunteisiin. Argh.
– Seba
