Koska kukaan ei matkustele nyt, tulee paljon selattua ja toljoteltua vanhoja matkamuistoja ja kuvia. Matkustaminen on itselleni kovin rakas asia, vaikka en sitä mitenkään ihan liikaa olekaan harrastanut. Olen kuitenkin sen verran reissannut, että yhtä sun toista on jo ehtinyt sattumaan. Eräs matka, jonka haluan jakaa teidän kanssanne, on ehkä yksi kaikista randomein matkaseikkailuistani.
Sulje siis silmäsi (paitsi jätä toinen auki, jotta pystyt yhä lukemaan) ja kuvittele itsesi pienelle mielikuvitusmatkalle kanssani. Tässä siis vielä taustatiedoksi ennen kuin lähdetään – sekä minä että vaimoni olemme kummatkin kovin spontaaneja ihmisiä emmekä niinkään perusta suunnittelemiselle tai harkinnalle. On hauskempi vaan mennä ja tehdä ja katsoa mitä siitä tulee. Samalla periaatteella teimme kaksi lastakin. No ei. Vitsi. Vai oliko? 😊 Oli oli… oikeesti oli.
Ex-tempore matka saarelle, miksi ei?
Tämä matka tapahtui Borneossa (Malesian puolella) aikoinaan, kun päätimme vaimoni kanssa lähteä ex-tempore saarireissulle. Matkustimme sesongin ulkopuolella ja vieläpä alueella, joka ei ainakaan tuolloin todellakaan ollut turistien tiedossa. Löysimme aamupalareissullamme satamasta kalastajaveneen ja kysäsimme ohimennen heiltä, voisivatko he viedä meidät johonkin saareen sinä päivänä.
No, hinnasta sovittiin ja lähdimmekin heti, vaikka ajatus ensin olikin, että käydään vielä bungalowin kautta ja haetaan sopivat tarvikkeet, kuten esim PUHELIMET ja VETTÄ. No innokkaat kalamiehet, ilmeisesti isä ja poika, kuitenkin halusivat lähteä heti, joten hyppäsimme kyytiin. Miksipä ei? Sovimme että ollaan saarella vain 2 tuntia, jonka jälkeen he hakisivat meidät takaisin. Mikä voisi mennä pieleen?
Cast away
Ajoimme noin parikymmentä minuuttia kohti avointa merta, kunnes lopulta eteen ilmestyi saari. En oikeastaan huomannut sitä, ennen kun se oli jo siinä edessämme (kertoo jotain saaren koosta). Hyppäsimme pois kyydistä, morjestimme kalamiehiä ja siinä sitä sitten oltiin. En tiedä mitä oikeastaan olin kuvitellut saarelta, mutta ehkä ainakin jotain vähän isompaa. Tällä saarella ei ollut mitään muuta kuin hiekkaa ja pienehköä kasvillisuutta saaren keskiosassa.
Saari oli niin pieni pläntti, että sen käveli kahdessa minuutissa ympäri. Tässä kohtaa olimme kuitenkin todella innoissamme. Mitä ihmettä, oma privaatti saari, eikä ketään lähimailla.
Näin jälkeenpäin ajateltuna, tämä tilanne oli todella sekopäinen. Oltiin keskellä ei mitään eikä meillä ollut mukanamme mitään. Olimme jumissa autiolla saarella ilman puhelimia. Ainoa mitä meillä oli, oli luottamus siitä, että joku noutaa meidän sovitusti parin tunnin päästä. Tätä emme kuitenkaan ajatelleet. Olimme vaan fiiliksissä.
Resurssit vähissä
Repussa meillä oli kaksi puolen litran pulloa vettä, digikamera, lompakko ja passit (joita ilman emme lähteneet minnekkään). Asteita oli reilut 30, eikä saarella ollut yhtään varjoisaa paikkaa. Meillä ei ollut mukana aurinkorasvaa, koska emme ajatelleet, että tarvitsisimme sitä aamupalareissullamme. Iholla ainoastaan se ohut kerros, mikä tuli laitettua joka aamu ennen aamupalalle lähtöä.
Saari paljasti todellisen luonteensa heti ensimmäisellä pulahdushetkelläni. Laitoin jalkani veteen ja tunsin samantien järkyttävää poltetta. Katsoin tarkemmin ja huomasin, kuinka koko vesi oli aivan pullollaan pieniä minimini peukunkokoisia meduusoja. Näitä polttelevia pikkukavereita oli ympäri koko saarta!
Vaimoni, joka on suuri auringonpalvoja, löhösi rannalla, kun mikäkin merimakkara oikein tyytyväisenä, vielä. Minä olin se, joka kaipasin aina actionia, joten minua alkoi ottamaan päähän heti tajuttuani, etten pääse uimaan. Mitä muuta sillä autiolla hiekkamontulla muka pystyisi tekemään. Digikameran kellosta pystyimme seuraamaan kelloa ja huomasimmekin melko äkkiä, että reilut 2h oli mennyt. Nyt vaan odoteltiin kalastajavenettä. Matka takaisin voisi alkaa.
Ketään ei kuitenkaan näkynyt missään.
Missä oli kyytimme?
Kun tunti oli kulunut sovitusta ajasta, alkoi siinä kumpikin vähän huolestua. Tässä kohtaa uskalsimme kuitenkin vielä vitsailla ja naureskella asialle että “heh heh, mitä jos jäätiin nyt tänne” ja ”kumpi pistetään eka lihoiksi”-tyyppisesti. Jokaisessa meissä asuu varmasti pieni sisäinen Robinson Crusoe, joka on ainakin joskus kuvitellut tilanteen autiolla saarella. En kuitenkaan koskaan ollut ajatellut joutuvani sellaiselle oikeasti. Hauska ajatusleikki oli kuitenkin viisampi lopettaa heti, kun totesin ettei kyseisellä kuolleella saarella voisi päivääkään pidempään selvitä.
Koko tämän kolmen tunnin aikana emme olleet nähneet yhtäkään venettä, eikä lähellä ollut mitään minne olisi voinut taikka uskaltanut lähteä uimaan, meduusoista tai muista olioista puhumattakaan. Olimme siis täysin jumissa. Juomavettä olimme säästäneet mutta se alkoi loppumaan ja ihosta tunsi, että nyt ei ole enää kivaa. Joka paikasta kiristi eikä minnekään ei kuitenkaan päässyt piiloon varjoon. Ei tässä auttanut kuin odotella.
Reissun pelastus saapui lopulta
Lopulta, kun neljä tuntia oli kulunut sovitusta ajankohdasta, näimme kun vene alkoi lähestyä saarta. Se oli meidän kalastusveneemme! Olimme pelastettu! Kalamiehet kertoivat kehnolla englannin kielellään jotain, kun astuimme veneeseen, mitä emme kumpikaan ymmärtäneet. Selvästi oli kyse jostain vilpittömästä erehdyksestä tai väärinkäsityksestä. Olen kuitenkin muuttanut tarinan vuosien varrella niin, että meidät unohdettiin saarelle. Emme koskaan tule tietämään todellista syytä, että mikä h******i heillä oikeen kesti. Matka saarelle oli kuitenkin ohi.
Olimme saarella lopulta siis yhteensä kuusi tuntia, joista neljä oli odottelua. Jokainen varmaan tietää sen tunteen, kun joku on luvannut hakea esimerkiksi treeneistä kotiin, mutta on vähän myöhässä. Kun kyyti lopulta saapuu, sitä räyhää ”MIKÄ OIKEEN KESTI”, ja kyseessä oli ehkä 15 minuuttia.
Neljä tuntia tuntui aivan järjettömän pitkältä ajalta, etenkin ku se ei ole mikään myöhästyminen, vaan kyseessä on jotain muuta. Onnettomuus? Mitä jos vaikka kalastajille olisi tapahtunut jotain. Kukaan muu maapallon päällä ei tiennyt missä olemme. Tosin ei me nyt niin kaukana oltu pääsaarelta, mutta ennen kun meidät olisi löydetty, olisi siinä voinut käydä melko hullusti. No mutta siis, loppu hyvin kaikki hyvin.
Tarinan opetus oli lopulta se, että mottoni jälleen kerran osoittautui oikeaksi. Asioilla on tapa järjestyä, turha turhia stressailla. Liian tosikkona ja suunnitelmallisena, sanoisin että tämänkaltaiset seikkailut jää kokematta. Tosin, enemmistö ei kyllä tämän kaltaisia seikkailuja varmaan edes kaipaa. Minulle tämä on kuitenkin todella rakas tarina ja tuo pieni hiekkainen saari on usein mielessäni. Ja se, mitä saarella oikeasti tapahtui sen kuuden tunnin aikana, jääköön sille saarelle.
