Mä oon ollut se tyyppi, joka on aina ollut muiden apuna. Aivan liikaakin. Jopa niin paljon, että jo odotin muiden rajoittavan mun auttamishalua. Lopulta suutuin sisimmässäni siitä, kuinka ihmiset kehtasivat toistuvasti vastaanottaa tarjoamaani apua. Kuulit oikein. Mun mielessä toisen olisi pitänyt tajuta vastaanottaneensa jo aivan tarpeeksi sitä apua, mitä olin jalomielisesti tarjonnut. Ei se ollutkaan minulta ihan niin jaloa, kun näin jälkeenpäin mietin.
En oo vielä varma, että ymmärrätkö kuinka avulias olin. Yhtenä kesänä mulla oli viidet avaimet eri kavereille, joiden asioita hoidin. Luvalla sanoen, v*ttu että v*tutti.
Olen saanut monta pyyntöä, jossa on sanottu, että en kehtaa kysyä muilta, siksi pyydän sua. Mä en ole oikein varma siitä miten tällainen pohjustus tulisi ymmärtää.
Ehkä siten, että olen niin läheinen, että minulta uskalletaan pyytää apua? Minun edessäni kehtaan pyytää tätäkin? Omassa mielessäni ajattelin, että en ole arvoasteikossa ihan niin merkittävä, että minulta uskalletaan toistuvasti kysyä tekemään tällaisia (paska)nakkeja, mitä ei a-listan ystäviltä kehtaa pyytää.
Eihän tässä mitään järkeä ollut. Oli sanomattakin selvää, että mä olin se, jonka kuului muuttua.
Ja muutuinkin. Keksin silloin sanonnan, että auta sen verran, ettei se tee sua katkeraksi. Mulle tämä oli hyvä oivallus, ja olen välttynyt aiemmilta suuttumuksilta, kun olen osannut asettaa itselleni ja auttamiselleni terveemmät rajat.
Suutarin lapsilla ei ole…
Siihen nähden miten paljon mä oon tuputtanut omaa apuani muille, on mun ollut vastaavasti vaikea vastaanottaa apua itse. Kun ystäväni on tarjoutunut käymään kaupassa puolestani ollessani kipeä, se on tuntunut vaikealta. Ei mun takia tarvitse! Kyllä mä pärjään. Saan hoidettua itse. Tästä on sulle turhaa vaivaa!
Yhden lajin ennätys oli se, kun sain ruokamyrkytyksen. En silloinkaan ajatellut, että olisi järkevää vastaanottaa apua. Sen sijaan piirsin mieleeni kartan siitä missä lähikortteleiden vessat sijaitsevat, ja lähdin nopeasti käymään hakemassa elektrolyyttijuomaa apteekista ja mustikkakeittoa ruokakaupasta. Onneksi olin muistellut lähikorttelin avoimet vessat, sille tiedolle oli nimittäin käyttöä.
Miten onkaan helppo neuvoa muita?
Silloin, kun en ole auttanut ystäviäni jossain käytännön asioissa, olen auttanut kuuntelemalla huolia. Olen kannustanut kavereita, joilla on mielenterveysongelmia, tietenkin hakemaan apua lääkäristä, koska sehän on fiksua. On helpompaa nähdä asioita etäältä kuin silloin, kun on lähellä. Tapaan sanoa, että on helppo ratkoa muiden ongelmia omalla kapasiteetillaan.
En meinaa kehtaa sanoa, kuinka hankalaa mun on ollut myöntää tarvitsevani apua, kun kyseessä on ollut oma pää. Mieleni saadessa kolhuja, olen valinnut kehittää omaa itseterapointitaitoani ja jauhanut asiasta kavereiden kanssa ennemmin kuin mennyt lääkäriin. Se on tuntunut harmittomalta.
Miksi kaveri on helpompi ohjata lääkäriin kuin itsensä? Mikä avun hakemisessa niin pelottaa? Jos jalka on kipeä, on itsestään selvää mennä lääkäriin.
Olen jutellut satojen nuorten kanssa avun hakemisesta Sekasin-chatissa, ja eniten sen vaikeudesta. Olen silmät loistaen ja näppis sauhuten kertonut miten upeaa on saada apua omaan tilanteeseen. Siitä, kuinka tunteet eivät ole pysyviä. Tunteet liikkuvat, ne tukalimmatkin! Avun pariin noin vaan!
Sanoma on hyvä. Minulta löytyy tosi paljon ymmärrystä sille, että avun hakeminen on matka. Kun riittävän monesti saa kuulla myönteistä puhetta ja motivointia asian ympäriltä, saa se lopulta varaamaan sen ajan. Kaikista pahinta on mielestäni se ajanjakso ennen kuin rohkaistuu tekemään ajanvarauksen ja saapuu odotusaulaan. Vatsaa vääntää, mieleen tulee erilaisia pelkoja ja tekee vaan mieli pärjätä itse.
Avun hakemista mielen ongelmiin on jarruttanut kohdallani eniten pään sisäinen vähättely, pelko ja epävarmuus.
”Ei tämä nyt varmaankaan omalla kohdalla ole niin paha tilanne? Oon ennenkin osannut ajatella asiat kohdilleen. Olkoonkin, että iltaisin vähän itkettää ja öisin nukuttaa huonosti. Aamuisin tuntuu siltä kuin olisin jäänyt jyrän alle, päivisin saan nieleskellä kyyneliä ja olen koko ajan herkillä. Entä mitä muut tästä ajattelee? Itsensä johtamisen taitoakin aina niin kehutaan, että sellaista pitäisi olla, ja eihän mulla oo, jos mä voin huonosti. Varmaan tää menee ohi. Kyllä tää tästä.”
On vaikea olla tuntematta tätä kaikkea epäonnistumisena, kun en ole ajoissa osannut painaa jarrua ja hakenut apua. Ja sitten yrittää pärjätä vielä vähän lisää.
Kaveri vai ammattilainen?
Huomaan rakentaneeni identiteettini paljolti auttajan roolin varaan. Oma tulkintani on ollut sellainen, että ystäväni ovat vuosien aikana kantaneet minulle ison vuoren verran huoliaan, ja mä olen ollut heitä varten, enemmän kuin he minulle. Valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi itse kuormittanut ystäviäni ongelmillani myös.
Kun oli mun aika sairastua, tuntui nololta olla se, joka tarvitsee apua mielenterveyteensä. Kun minähän olin se, joka osasi auttaa, ja joka oli hankkinut keittiöpsykologikoulutuksen sisustusmessuilta.
Jossain vaiheessa tällainen kaverituki alkoi kääntyä itseään vastaan. Ei ole mikään tähtihetki tajuta, että omien asioiden purkaminen kaverille kuluttaa myös hänen jaksamistaan. Huolimatta siitä miten perehtyneitä olemme mielenterveyteen liittyviin asioihin, on eri asia puhua siitä ulkopuoliselle ammattilaiselle.
Olen itse ollut uupunut ja ärsyyntynyt kuuntelemaan omien ystävien huolia, kun ne junnaavat paikallaan. Ja kuten aiemmin jo sanoin, omalla kapasiteetilla nämä asiat ratkaistaisiin helposti, joten on ollut helppo turhautua kuuntelemaan kaveria. Olen vienyt asiaan väsymistäni eteenpäin vielä toiselle ystävälle, joka on joutunut kuuntelemaan purkautumistani kaverin kaverista. Tämä kertoo myös siitä, miksi on tärkeä hakea apua ammattilaiselta – jotta ystävyys säilyisi ystävyytenä, eikä väljähtyisi väsymiseen.
On tervettä, että se ajatus itsestäni mahtavana auttajana on saanut kolhun. Jos jotain, niin olen huomannut, ettei minulla ole varaa olla sellainen päsmäri suhteessa ystäviini, vaan tasavertainen ja yhtä lailla sekasin kuin kaikki muutkin. Jokainen meistä on sitä välillä.
Hae apua sitten joskus. Lakkaa kääntämästä itseapuoppaiden sivuja ja kuormittamasta kavereita. Se kannattaa, vaikka tuntuu kaikkein huonoimmalta vaihtoehdolta ja pelottaa. Ehkä tähän voisi muokata sitä mun sanontaa ”Auta sen verran, ettei se tee sua katkeraksi” muotoon ”Auta itseäsi sen verran, ettei se tee muita katkeraksi”.
Niin minäkin tein,
Minna
