Tiedätkö sen hetken, kun tulee jotain kinaa ystävän kanssa ja sä ajattelet, että tämän voi vielä selvittää? Kun sydän vielä jaksaa toivoa. On ihan älyttömän musertava tunne, kun huomaa että ystävyys onkin ohi, eikä toinen halua antaa mahdollisuutta puhua välejä kuntoon.
Mä sain just kysymyksen, jossa tiedusteltiin, onko väärin katkaista ystävyys yhden väärinkäsityksen takia? Mikä asia voi olla niin suurta, että se katkaisee ystävyyden lopullisesti? Varsinkin, jos kyse on väärinkäsityksestä?
Mä oon sen verran useasti kinannut ystävieni kanssa, joten mulle on ehtinyt kertyä tästä jo jonkin verran ajatuksia ja kokemusta. Mulla on aina ollut elämässäni ystäviä ja kavereita. Alakoulussa meillä oli tosi pimeä kiusaamisrinki, jossa vuotta vanhempi Anu päätti vuoron perään, ketä meistä kolmesta alemmalla luokalla olevasta tytöstä kiusataan. Vaikka tästä on useita vuosia aikaa, muistan vieläkin miltä minusta tuntui seistä yksin koulun portailla, Anun ilkkuessa esimerkiksi mun ruutuhousuja tai liian isoa pipon tupsua.*
Mä mietin, että miksi mulla on jäänyt tämä mieleen, ja miksi minusta tuntuu vieläkin vaikealta luopua tästä ajatuksesta ja antaa anteeksi. Mä luulen, että siksi, etten oo koskaan sanonut tästä Anulle. Me kaikki vuorollaan kiusatut kolme luokkakaveria olimme huojentuneita, kun Anu lähti yläkouluun, eikä kiusaaminen jatkunut meidän kolmen kesken hänen lähtönsä jälkeen. Se jätti kuitenkin jäljen.
Jos on tilanne, että kavereita riittää, niin silloin voi helposti tulla vähän ylimieliseksi. Ei välttämättä jaksa kiinnostaa ryhtyä selvittämään välejä, kun kavereista ei ole pulaa. Voihan se toki johtua muustakin, kuten siitä että tilanteen selvittäminen pelottaa. Mulla on yksi ystävä, jonka kanssa meillä on ollut välit poikki useasti usean vuoden ajan. Mä olen ollut se, joka on ottanut yhteyttä ja sovitellut tilannetta. Kysyin häneltä joskus, miksi hän ei ole ollut aloitteellinen näissä selvittelytilanteissa. Hän kertoi, kuinka hän on pelännyt mun reaktiota, etten antaisi hänelle anteeksi, joten hän on päättänyt olla tekemättä mitään. Mulla taas on ollut aina vahva luotto siihen, että asiat voi aina selvittää juttelemalla.
En tiedä mikäli se lohduttaa sua, jonka kaveritilanne koulussa on tällä hetkellä vähän hataralla pohjalla, mutta mä oon tavannut aikuisällä itselleni tärkeimmät ystävät. Nuoruuden koulukavereiden valikoituminen on aika sattumanvaraista. Tai mieti, on aika paljon vaadittu, että sun täytyy kyetä viettämään aikaa ihmisten kanssa, jotka ovat sattuneet syntymään samaan aikaan kuin sinä ja asuvat samalla paikkakunnalla. Ei siinä välttämättä synny heti mitään loputonta sydänten rakkaustarinaa.
Ystävyyssuhteet ovat niitä, joissa pääsee harjoittelemaan ihmissuhdetaitoja. Nuorena kokemusta ei ole vielä niin paljoa, joten tällaiset tilanteet voivat jännittää ja tuntua mahdollisesti vähän pahemmalta, kun ei ole kokenut niitä aiemmin huomatakseen, että tilanteita voi ratkaista ja näistä pääsee yli ajan kanssa. Mä tiedän, että ”aika auttaa” -sanonta on ihan auttamattoman kulunut klisee, mutta hitto soikoon, totta se on. Aika auttaa.
Tämä saattaa kuulostaa siltä, että ihmissuhteita joutuu treenaamaan vain nuorena. Voin kuitenkin paljastaa salaisuuden: näitä treenejä joutuu jatkamaan läpi elämän. Kukaan meistä ei synny täydelliseksi ihmissuhdeguruksi vaan sitä pääsee treenaamaan joka päivä koulussa, kotona, töissä ja harrastuksissa.
Voisin luetella kymmeniä välirikkoja ystävieni kanssa. Osa niistä ihmissuhteista sai perustellustikin jäädä historiaan, mutta on niitäkin, joissa kumpikin on antanut periksi, ja ymmärtänyt toisen näkökulmaa. Sekin vaatii harjoittelua, että osaa päästää irti oikeassa olemisen tarpeesta ja siitä, että osaa hyväksyä toisen ajatukset ja antaa anteeksi. Kuten psykoterapeutti Katja Myllyviita sen kirjassaan hienosti toteaa: Tunteet syntyvät niistä tulkinnoista, joita me tehdään. Tunne ei ole koskaan väärässä, mutta tulkinta voi olla aivan vinossa.
Ja sitä se väärinymmärrys on. Tulkintaa tilanteesta. Mä oon oppinut melko hyväksi anteeksipyytäjäksi ja välien selvittäjäksi. En ole ollut sitä aina. Hyvä anteeksipyyntö koostuu niistä ajatuksista mitä itselle on syntynyt tilanteesta. Ei siten, että lataa täyslaidallisen mikä toisessa tyypissä on pielessä. Löysin yhden anteeksipyyntöni, jonka olen esittänyt ystävälleni:
”Mä jäin miettimään sitä meidän riitaamme. Mulle tuli siitä tosi surkea fiilis, kun sä merkkaat mulle tosi paljon ja haluan selvittää meidän välit. Tulin jotenkin epävarmaksi ja tulkitsin sun ajatuksen pahimman kautta. Mulla on ollut muutenkin tosi huono viikko ja oon reagoinut herkästi asioihin. Löydätkö sä paikan sydämestäsi selvittää tätä asiaa, koska olet mulle tosi tärkeä.”
Tämä anteeksipyyntö johti keskusteluyhteyteen ja se lujitti ystävyyttämme. Voihan olla, että ystävä sanoo, ettei ole kiinnostunut selvittämään asiaa. Silloin ystävyyden loppumista voi alkaa surra. Vaihtoehtoisesti ystävä saattaa löytää paikan sydämestään lähteä selvittämään asiaa. Epämääräinen tila on mun mielestä kaikista vaikein, koska sitä saattaa mietiä vielä vuosienkin päästä. Ehkä mun olisi aika kirjoittaa viesti mua kiusanneelle Anulle ja kertoa, että se mitä hän teki ei ollut okei?
Terkuin,
Minna
*) Anu, you suck!
