Häpeä ja addiktio tanssivat samaa, loputonta valssia. Toinen vie, toinen seuraa, mutta kumpi on kumpi? Addiktio kuiskaa houkuttelevia lupauksia: ”Tämä helpottaa.” Häpeä vastaa: ”Mutta älä kerro kenellekään.” Ja niin jatkuu sykli, jossa kumpikaan ei päästä irti.
Addiktio harvoin alkaa näyttävällä sisääntulolla. Se saattaa hiipiä kuin ystävä, tarjoten pienen hengähdystauon todellisuudesta, yhden drinkin, yhden jakson lisää, yhden vedon, yhden scrollauksen. Mutta pian se ei enää ole valinta, vaan tarve. Kun addiktio ottaa vallan, häpeä rakentaa ympärille muurin. ”Mitä jos muut saavat tietää?” ”Miten päästin tämän näin pitkälle?” Niinpä me vaikenemme ja jatkamme, koska myöntäminen tuntuisi pahemmalta kuin itse ongelma.
Mutta tässä on juju: häpeä on kuin varjo, se näyttää suuremmalta pimeässä. Se elää salassa, kukoistaa hiljaisuudessa ja kuiskii, ettei ulospääsyä ole. Mutta totuus? Se ei ole kuiskaus, vaan huuto: ulospääsy on aina olemassa.
Tutkimukset osoittavat, että häpeän ja riippuvuuden välillä on vahva yhteys. Kun häpeä ottaa ohjat, se aktivoi aivojen samaa osaa kuin fyysinen kipu. Toisin sanoen: häpeä sattuu. Ja koska sattuu, haluamme lievittää sitä, usein juuri sillä, mikä meidät alun perin tähän tilanteeseen toi. Kierre on valmis.
Mutta entä jos häpeä ei olisikaan este, vaan lähtökohta? Entä jos se on kutsu ymmärrykseen, ei tuomioon?
Toipuminen alkaa usein yhdellä askeleella: puhumisella. Kun häpeä kohtaa valon eli toisen ihmisen katseen, joka ei tuomitse, sen valta alkaa murtua. Addiktio menettää voimansa, kun sitä ei enää kannattele hiljaisuus.
Joten jos tämä resonoi, tässä tärkein muistutus: et ole yksin. Ja aina voi astua ulos varjosta.
Haluuks tietää viel enemmän? Laita ihmees kyssärii meil <3 Kysy – Fråga – Buenotalk
Mitä pidit videosta? Olis supeeeer, jos jaksaisit täyttää tämän palautekyselyn <3
