Viime viikkoina on ollut tiedotusvälineissä paljon puhetta katuväkivallasta ja erityisesti Helsingissä pyörivästä 100-150 nuoren jengistä. Useiden lehtien pääkirjoituksissa, asiantuntijoiden lausunnoissa ja kaupunkilaisten haastatteluissa on asiaa käsitelty useasta näkökulmasta. Monessa kauhistellaan tilannetta, mikä on tietysti ymmärrettävää, mutta useassa lehtijutusta jää vähän köyhä jälkimaku. Ilmiö tiivistetään korona-ajan ilmiöksi ja maahanmuuttajien aikaansaamaksi, mitä se ei todellisuudessa ole.
Olen tähänkin blogiin kirjoitellut omasta nuoruudestani, ajastani Itä-Helsingissä. Silloinkin kaduilla tapeltiin ja oikein kunnolla. Eikä vaan Helsingissä, vaan 90-luvulla levottomuuksia oli myös mm. Oulussa. 2000-luvun alussa oli levottomuuksia ja 2010 uutisoitiin ainakin Espoossa liikkuvasta ryöstelevästä nuorisojoukosta. Samaa uutisointia löytyy oikeastaan siitä asti, kuin Suomessa on uutisia tehty.
Samaa keskustelua on siis käyty jo oikeastaan 100 vuotta, mutta aina välillä se unohtuu. On harmillista, että vasta kun jotain uutiskynnyksen ylittävää väkivaltaa tapahtuu, asiasta keskustellaan julkisesti. Jos puhutaan Helsingin rautatieaseman tai Itäkeskuksen Tallinnanaukion levottomuudesta, ei se tule yhdellekään nuorten kanssa töitä tekevälle yllätyksenä. Ongelmia oli omassa nuoruudessani 90-luvulla ja niitä on edelleen. Välillä on toki ollut rauhallisempia hetkiä, riippuen siitä, mitkä nuorisokulttuurin sen hetkiset trendit ovat olleet.
Suomessa ei ole koskaan ollut näin turvallista
Nuorten tekemiä rikoksia on tilastoitu yhtenäisesti vuodesta 1995. Koko tilastohistorian aikana on nuorten tekemät rikokset vähentyneet. Pari vuotta sitten uutisoitiin, että “Pahamaineinen nuoriso uhkaa kadota”, koska nuorisorikollisuus on vähentynyt niin paljon. Isossa kuvassa Suomen nuorilla menee siis tällä(kin) elämän osa-alueella paremmin kuin koskaan. Helsingissä alaikäisten tekemien henki- tai pahoinpitelyrikosten yhteismäärä on laskenut viime vuodesta, mutta henkirikoksesta epäiltyjä nuoria on vuonna 2020 ollut enemmän kuin vuosi sitten. Tästä huolimatta emme elä mitään väkivallan nousukautta, pikemminkin päinvastoin.
Uutisista saattaa kuitenkin saada sellaisen kuvan, että asiat ovat menossa huonompaan suuntaan. Uutiset kun kertovat aina jostain poikkeavasta. Rauhallinen ilta ei ole uutinen, mutta kolmen nuoren nyrkkitappelu on. Nykyään, kun uutisvirta on entistä nopeampaa, niin myös entistä pienemmistä tapahtumista löytyy juttuja. Tämän vuoksi meistä saattaa hyvinkin tuntua, että väkivalta on lisääntynyt. Lisäksi somessa liikkuu tietoja ja huhuja entistä nopeammin. Mitä raflaavampi tarina, sitä enemmän ihmiset voivat pöyristyä, ja sitä enemmän juttu saa jakoja.
Tämä ei tarkoita, etteikö Suomessa olisi väkivaltaisia nuoria. Totta kai on, ja on aina ollut. Tätä ongelmaa ei saa vähätellä! Samaan aikaan on menossa ilmiö, jossa suurimmalla osalla nuorista menee paremmin kuin koskaan ja pienellä vähemmistöllä huonommin kuin aikoihin. Molemmat ääripäät ovat olemassa yhtä aikaa, ja todellisuudessa suurin osa nuorista osuu näiden ääripäiden väliin. 100-150 väkivaltaisen nuoren joukko on kuitenkin aika pieni. Helsingissä kun asuu 10-18-vuotiaita nuoria noin 50 000.
Mutta entä ne maahanmuuttajat
Yksi ikävin piirre keskustelussa on ollut, taas ja jälleen kerran, maahanmuuttajien syyllistäminen. En edes mene tässä tarkemmin siihen, miksi kaikkien ulkomaalaistaustaisten niputtaminen termin “maahanmuuttajat” alle on ongelmallista. Mutta koko nuorisoväkivaltaongelman niputtaminen ulkomaalaistaustaisten syyksi tai seuraukseksi on vähintäänkin ymmärtämättömyyttä. Ja pahimmillaan puhdasta populismia, jolla ajetaan vain omaa agendaa.
Helsingin 15-vuotiaista nuorista on eri tavoilla ulkomaalaistaustaisia noin viidennes. Mutta tarina ei lopu siihen. Suurin osa tästä porukasta, noin 70 %, on syntynyt Suomessa. Tämä pieni fakta tuppaa unohtumaan, kun ongelmat laitetaan joko “hallitsemattoman maahanmuuton” tai “huonosti hoidetun Euroopan pakolaiskriisin” syyksi. Nämä nuoret ovat siis asuneet koko elämänsä Suomessa ja käyneet läpi suomalaisen koulutusjärjestelmän. Jos siis haluaa syyllistä etsiä, niin ehkä ongelmia voisi etsiä jostain vähän lähempää kuin maahanmuutosta…
Todellisuudessa samoista ongelmista voivat kärsiä kaikki nuoret syntyperästä riippumatta. Se, miksi ulkomaalaistaustaiset ovat esimerkiksi nuorten pahoinvoinnin tilastoissa yliedustettuina, onkin kohtalaisen monimutkainen yhtälö. Voisiko pahoinvointi johtua vaikka siitä, että monesti he tulevat köyhemmistä perheistä, kun vanhemmat eivät saa töitä syrjivillä työmarkkinoilla? Voisiko pahoinvointi johtua vaikkapa heidän kokemasta syrjinnästä koulussa ja hyväksymisen puutteesta? Tai siitä, että joutuu taistelemaan oman hyväksynnän puolesta? Tai siitä että jo peruskoulussa on nähtävissä rakenteellisia ongelmia ja suoranaista rasismia? Toivottavasti ymmärrätte ongelman monimuotoisuuden, jota ei ihan muutaamaan lauseeseen voi tiivistää…
Mitä sitten pitäisi tehdä?
Suurin syy nuorten väkivallantekoihin on ulkopuolisuuden tunne ja näin on ollut aina. Jos elämässä ei ole sisältöä, tai toivoa paremmasta, niin väkivaltaan on helppo turvautua. Kavereiden tai “muun jengin” silmissä väkivallalla voi saada arvostusta. Se tuntuu hyvältä, jos arvostusta ei ole mistään muualta saanut. Nyt on uutisoitu, että nuoret ovat ryöstäneet ihmisiä saadakseen esimerkiksi merkkivaatteita. Ei niitä vaatteita huvikseen haluta, vaan sen vuoksi, koska kalliista vaatteista on tullut statussymboleja. Niilläkin saa arvostusta muiden nuorten keskuudessa. (Tämä on muuten pelottava ilmiö, jota pitäisi pohtia tarkemmin, mutta ei nyt).
Paras tapa ehkäistä väkivaltaa on siis vähentää ulkopuolisuuden tunnetta. Se vaatii resursseja niin kouluihin, harrastuksiin kuin nuorisotyöhön. Positiiviset kokemuksen kuulluksi tulemisesta, ryhmään kuulumisesta ja aikuisten ja/tai muiden nuorten arvostuksesta pitäisi kuulua kaikille nuorille. Tämäkään ei ole mikään uusi oivallus, sillä samaa resurssipulaa on podettu jo ainakin 90-luvun lamasta asti, jos ei myös ennen sitä. Fakta on se, että jos me haluamme auttaa ja puuttua ongelmiin, niin siihen tarvitaan työvoimaa, joka maksaa.
Pitää myös olla rehellinen itselleen. Vaikka järjestelmä olisi kuinka hyvä, niin aina löytyy rakoja, joiden välistä tippua. Siihenkin pitää varautua. Pitää luoda oikeasti toimivat polut pois ahdingosta jos, ja kun, nuoria sinne tippuu. Nykyinen järjestelmä perustuu lähinnä ongelmiin puuttumiseen, mutta jos ei ole riittävän isoja ongelmia, niin apuakin on vaikea saada. Pitäisi löytyä tapa auttaa jo siinä vaiheessa, kun ongelmat eivät ole kasvaneet liian suureksi.
Pahimmat ja parhaimmat seuraukset
Pahimmillaan nuorten väkivaltainen käytös johtaa noidankehään: Nuoret voivat pahoin, jonka vuoksi he oireilevat väkivallalla. Tästä syystä ihmiset kokevat pelkoa, jonka takia nuoria ei uskalleta kohdata. Seurauksena nuoret tuntevat entistä enemmän ulkopuolisuuden tunnetta ja voivat entistä pahemmin. Vielä jos asiasta uutisoidaan uhkakuvia luoden, yksinkertaistaen ja pelkoa lietsoen, on soppa valmis. Itse olen ihan fiksuilta ihmisiltä kuullut kommentteja, että ei sinne Helsingin keskustaan nyt uskalla mennä (keskellä kirkasta päivää), kun siellä on niitä rikollisia nuoria niin paljon. Vaikka kyllä sinne vielä pari viikkoa sitten uskalsi mennä iltaa viettämään…
Itse toivoisin, että seurauksena olisi ymmärrystä nuoria kohtaan. Nuorten pahoinvointi ei ole nuorten, vaan aikuisten syytä. Me aikuiset päätämme, mihin resursseja riittää. Me aikuiset päätämme, miten nuoria kohdellaan. Me aikuiset luomme sen ilmapiirin, jossa nuoret elää. Me aikuiset olemme vastuussa niin omista lapsistamme kuin kaikista muistakin nuorista. On ihan turha väittää, etteikö asialle voisi tehdä mitään. Kyse on vain siitä, miten paljon me aikuiset oikeasti haluamme auttaa.
– Mikael
