Olen ehdottomasti aikatauluihminen. Olen se ärsyttävä tyyppi joka motkottaa muille, kun ovat 5 minuuttia myöhässä. Toisaalta huolehdin, että asiat tapahtuvat ajoissa.
Alakoulussa jos nukuin pommiin aloin itkeä ja menin paniikkiin. Rukoilin äitiä soittamaan kouluun ja sanomaan, että olen kipeä. Äiti ei suostunut. Häpeissäni jouduin muutaman kerran astelemaan luokkaan ja lausumaan sanat “anteeksi, että olen myöhässä”.
Yläkoulussa olin koko kolmen vuoden aikana vain muutaman kerran myöhässä koulusta. Kerran pamahdin yhteiskuntaopin luokkaan ja olin jo pahoitellut myöhästymistäni, kunnes tajusin, että luokka oli väärä ja ihmiset tuijottivat minua opettaja etunenässä. Kieltämättä hävetti.
Iltana ennen ensimmäistä kesätyöpäivääni Bueno-jengin parissa vitsailin, kuinka nyt varmastikin onnistuisin munaamaan homman ja nukkuisin pommiin. Kas kummaa, juuri niin siinä kävi… MINULLE, ihmiselle joka olen mieluummin 10 minuuttia etuajassa kuin minuutin myöhässä.
Heräsin, venyttelin, mietin että tulipas nukuttua hyvin, katsoin puhelinta. Kaksi soittoa ja viesti. Olen myöhässä. Työt alkoivat tunti sitten ja minulla menisi vielä toinen tunti matkaan. Pesin hampaita samalla kun ravasin ympäri asuntoa etsien tavaroita ja kiskoen vaatteita päälleni. 5 minuuttia ja olin ulkona. Pyöräilin metroasemalle. Metro tuli juuri sillä minuutilla. Istuin alas.
Tajusin, että olin lähtenyt ilman meikkiä, likaisilla vaatteilla, ilman kuulokkeita. Jäin pois metrosta ja vaihdoin bussiin. Määrätietoisesti harpoin toimistolle, jossa minulle naurettiin. Kukaan ei ollut vihainen, lähinnä hämmästynyt ja huvittunut. Nauroin itsekin. Oli absurdi ajatus, että kaikista maailman ihmisistä minä olin juuri myöhästynyt lähes kaksi tuntia ensimmäisenä työpäivänä.
Eka työpäivän jälkeen tulin kotiin ja olin ylpeä itsestäni. En missään nimessä siksi että myöhästyin… Tai tekemäni ensivaikutelman takia… Olin ylpeä koska olin selvinnyt. En ollut rukoillut itkien äitiä soittamaan, en ollut lamaantunut enkä vetkutellut. Olin selvinnyt ja uskon, että se kokemuksena oli minulle antoisampi, kuin jos aamu olisi mennyt suunnitelmieni mukaan. Sen lisäksi en kuulemma ollut edes menettänyt mitään, vaan aamu oli ollut yhtä sähläystä. Oma myöhästymiseni oli ehkä vain piste i:n päälle.
Tee näin:
- ÄLÄ TULE MYÖHÄSSÄ TÖIHIN (etenkään ensimmäisenä päivänä)
- Jos tulet, infoa työnantajaa tms. pahoitteluiden kera
- Pahoittele lisää kun vihdoin pääset paikan päälle
- Muista ettei myöhästyminen ole maailmanloppu, vaan ensi kerralla varmista, että herätyksesi on päällä ja tarpeeksi voimakkaalla äänellä!!!
