Jos luen netistä artikkeleita yksinäisyydestä, monessa tunnutaan sanovan vaan, että “Juu kyllä ihmiset tarvitsee sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja jos sitä ei saa niin voi kokea yksinäisyyttä, että aika ikävä homma ja hanki vaikka harrastuksia…”.
Mä olen tuntenut usein yksinäisyyden tunteita. Joskus ne on ollu hiljasia, pinnan alle kuopattuja, syrjäytettyjä ja kiellettyjä tunteita. Joskus ne saatto sokasta ihan täysin. Todellisuuden taju siitä, miten ihmiset kohteli ja välitti hämärtyi, kun syynäsi vaan kaikkia negatiivisia juttuja. Joskus myös neutraalit kommentit saatto kääntyä mun päässä negatiivisiksi. Välillä saatoin tunnistaa itessäni todella lapsellisia ajatuksia. “Kukaan ei välitä yhtään, kukaan ei haluu olla mun kanssa. Ketään ei kiinnosta miten mulla menee.” Oikeastaan aika ironista jälkeenpäin mietittynä, koska ei mua sillon kiinnostanu kunnolla miten muilla menee. Märehdin vaan itseäni ja mun kurjaa oloa.
Yksinäisyys aiheuttaa kipua samoilla aivoalueilla kuin fyysinen kipu. Yksinäisyyttä ei kuitenkaan voi desinfioida pois ja laittaa laastaria päälle. Yksinäisenä mä ainakin vetäydyin aika paljon vaan omiin oloihin. Tuntui, että se on ainoa vaihtoehto, kun “ei kukaan kuitenkaan halua olla mun kanssa”.
Mä myös pelkäsin, että onnistuisin hajottamaan nekin ihmissuhteet, jotka mulla oli jos hengailisin ihmisten kanssa. Siis niin älytöntä ja ristiriitasta… Tällaseen yksinäisyyteen on kuitenkin auttanut, kun on saanut juteltua omasta pahasta olosta ja ymmärtänyt, että yksinäisyyden aiheuttamat ajatukset ja pelot oli vaan mörköjä, ei totuuksia.
Oon kokenut myös toisentyyppistä yksinäisyyttä. Siinä yksinäisyyttä ei mulle ole aiheuttanut ihmisten puute, vaan ihmisten paljous. On tuntunut, että on liikaa ihmisiä, jotka vaatii multa jotain ja mä olen yksin niiden vaatimusten kanssa. Sillon oon ollut myös uupunut. Oon kokenut riittämättömyyttä ja päässä on ollut usein ajatus: “Mä en pysty tähän, tarviin jonkun apua”. En vaan oo välttämättä osannut pyytää sitä tukea muilta mitä oisin kaivannu. Sillonkin on ollut helpompi vaan jäädä märehtimään, että “kun ei kukaan kuitenkaan auta”.
Jotenkin oon ajatellu taas, ettei kenelläkään olis mielenkiintoa auttaa. Sit kun joku onkin huomannut sen ahdingon ja ollut ymmärtäväinen ja auttanut, on itselle tullut vaan tosi hölmö olo. Ei ihmiset lähtökohtasesti halua toisilleen pahaa, mutta yksinäisen päässä asiat alkaa helposti vääristyä ja asioiden mittakaavat saattaa paisua ihan äärettömiin.
Joskus oon ite kokenut tarvitsevani omaa aikaa, että saan asioita mun päässä selvitettyä. Yksinäisenä täysi eristäytyminen muista ihmisistä kuitenkaan tuskin auttaa. Yksinäisyyteen ei ole mitään yhtä ratkaisua, mutta yksi osa siitä pois pääsemistä on tunnistaa oma yksinäisyytensä, hyväksyä se, koittaa ymmärtää mistä se johtuu ja opetella miten sen kanssa tulee parhaiten toimeen.
On paha lähteä syyttämään muita omasta yksinäisyydestä, jos itse vaan makaa kotona (kuten mä tein). Joskus täytyy itse tehdä se aloite, lähteä pois kotoa ja kysellä mitä muille kuuluu. Kannattaa muistaa, että yksinäisyyskin on vaan vaihe elämässä. Jokainen on yksinäinen joskus, eikä yksinäisyys ole kenenkään syytä.
MUUTAMA AJATUS SULLE:
- Sä olet arvokas just sellasena kuin olet, eikä yksinäisyys muuta asiaa.
- Yksinäisyys on vaan vaihe. Se voi olla todella vaikeaa, mutta sä pääset siitä yli.
- Yksinäisyys ja yksin oleminen eivät ole sama asia. Jos joku tykkää yksinolosta, sitä ei pidä lähteä kauhistelemaan, tai arvostelemaan.
