Läheisen kuolema tuntuu usein siltä kuin tuttu maisema alkaisi hajota silmissä. Paikka, jonka tunsi läpikotaisin, muuttuu vieraaksi. Ensin iskee epäusko, ei se voi olla totta. Sitten tulee viha, ehkä syyllisyys, joskus pelko. Mieli alkaa kiertää ympyrää, eikä pysähdy. On vaikea hengittää, vaikea nukkua, vaikea olla yksin mutta vaikea olla muidenkin kanssa.
Suru ei näytä samalta kaikilla. Joku hiljenee, toinen nauraa oudosti tilanteissa, joissa ei pitäisi. Joku suuttuu koko maailmalle, toinen itkee joka ilta tyynyynsä. Eikä mikään näistä ole väärin. Suru ei ole siisti ja looginen prosessi se on sotkuinen, kaoottinen ja täysin inhimillinen.
On täysin ok, jos kaikki tuntuu raskaalta. Ja silti, sun ei tarvitse jäädä yksin. Ystävä, perheenjäsen, opettaja tai vaikka kouluterkkari voi olla just se ihminen, jonka kanssa uskallat sanoa ääneen, että sattuu. Surun keskellä pienet asiat voivat olla suuria, joku kysyy mitä kuuluu, joku tuo mehujään, joku vaan istuu hiljaa vieressä.
Surusta ei tarvitse ”parantua”. Se ei tarkoita unohtamista tai eteenpäin ryntäämistä. Se tarkoittaa sitä, että opit kantamaan sen osana itseäsi. Muistoja, jotka joskus sattuvat, mutta joista myöhemmin voi löytää lämpöä.
Surussa ei ole oikeaa tai väärää tapaa. Tärkeintä on, että annat itsellesi luvan tuntea ja olla keskeneräinen. Puhu, kun olet valmis ystävälle, perheelle tai ammattilaiselle. Kirjoittaminen voi auttaa selkeyttämään ajatuksia, ja luonnossa liikkuminen tuo usein rauhaa. Musiikki voi sanoittaa tunteita silloin, kun sanat eivät riitä. Lepää, älä vaadi itseltäsi liikaa. Suru saa olla olemassa, mutta sen rinnalle mahtuu myös toivo ja muistot, jotka kantavat.
Jos oot menettänyt jonkun tai tunnet jonkun, joka on, pysähdy hetkeksi. Älä yritä korjata toista tai itseäsi – kuuntele, kysy, ole vaan. Se riittää. Ja muista, sä et oo yksin. 💛
Jos haluat kysyä meiltä jotain aiheesta tai jostain muusta asiasta, voit aina laittaa kyssäriä: Kysy – Fråga – Buenotalk
Mitä pidit videosta? Olis ihana, jos jaksaisit täyttää tämän palautekyselyn <3
